Nyt kun jokainen on oppinut sanomaan saksaksi välilevynpullistuma, opetan seuraavan tärkeän sanan. 'Nüchtern'.
Kun asioit Saksassa lääkärin kanssa ja hän pyytää sinua saapumaan vaikkapa laboratoriokokeisiin 'nüchtern', hän tarkoittaa ettet saa syödä ja juoda mitään aiemmin - mahasi täytyy siis olla tyhjä. Ainahan ei tarvitse tyhjin vatsoin mennä (on siis sallittua syödä se aamupuuro tai juoda päiväkahvit ennen vastaanotolle menoa) ja tässä tapauksessa lääkärisi sanoo, että voit tulla 'nicht nüchtern'.
Mutta kun olet istunut taas sen keskiviikon vastaisen yön Jedermannsissa, juonut ne kahdeksan drinkkiä ja auringon jo noustua hoippunut kotiin leipomon kautta, silloinkin olet 'nicht nüchtern' ja tässä ei nyt tarkoiteta vain niitä mahassasi vellovia vodkatuoremehuja ja kinkkusämpylää (josta joka tapauksessa pudotit puolet keittiön lattialle), vaan myös ja ennen kaikkea sitä, että et ole selvinpäin.
Kun sitten istut vastaanotolla sopimassa leikkausaikaa (keskusteltuasi ensin etunimesi lausumisesta, sekä unkarin ja suomen kielten sukulaisuussuhteesta) ja kirurgi antaa lopuksi ohjeen, jonka mielessäsi käännät suomeksi "Ei sitten tarvitse tulla selvinpäin" on siinä hetken aikaa naurussa pitelemistä.
Mutta sitten onneksesi huomaat, että leikkaus on sovittu keskiviikkoaamulle, joten voit huoletta hoippua kapakista leipomon kautta kodin sijaan sinne vastaanotolle. 'Nicht nüchtern'.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
sunnuntai 19. huhtikuuta 2009
Bandscheibenvorfall
Ja näin on taas opittu uusi saksankielinen sana eli välilevynpullistuma. Vihdoinkin löysin lääkärin, joka halusi tutkia vuosia vaivanneen kipuni olkapäässä ja käsivarressa, ja vihdoinkin löytyi syy lähes sietämättömille kivuilleni. Syynä ei sittenkään ollut liiallinen siiderin kumoaminen tai toisinaan päivittäin useitakin minuutteja kestänyt toimistotyö. Kaularangastani löytyi kaksikin välilevynpullistumaa ja nyt saan hoitoa. Jo ensimmäisen hoitokerran jälkeen pystyin jättämään opiaattiset särkytipat pois ja olen vain normaalissa sekavuustilassani - en enää lääketokkurassa.
"No, sen siitä saa kun nakkelee niskojaan..."
(Kiitos Kajtsulle tuosta kommentista, nauraminenkin helpottaa kipuja.)
Tässä eräänä iltana istuskelin muuten baarissa (mikä ei liene kovin yllättävää) ja jutustelin erään naisen kanssa (mikä on yllättävää, koska useimmiten minut löytää herraseurasta) ja hän oli hieman pettynyt kun olinkin suomalainen enkä norjalainen. Syynä tähän oli se, että hän on innokas a-ha -fani ja olisi mielellään tutustunut aitoon, oikeaan norjalaiseen eli a-ha:n maanmieheen. Mutta koska parempaakaan ei ollut tarjolla, niin kelpuutti sitten kuitenkin pohjoismaalaisen juttuseurakseen, varsinkin kun myönsin itsekin pitäväni kyseisen bändin musiikista. Hän valitteli myös, että on joutunut käymään bändin keikoilla äitinsä kanssa ja innostui kovin, kun löysi vihdoinkin a-han musiikista pitävän, oman ikäisensä tuttavan... Myönnettäköön, että hän oli nauttinut ehkä muutaman napanterin liikaa, eikä ollut enää aivan skarpissa kunnossa, mutta ei minulla silti mitään sitä vastaan ole, että 24-vuotias neitokainen pitää minua ikätoverinaan.
Napantereista tulikin mieleeni eräs toinen ilta jolloin istuskelin baarissa (ei edelleenkään kovin yllättävää) ja tällä kertaa lähes selvinpäin (todella yllättävää, mutta "opiaattitipat" ja yksi lasi punaviiniä olivat enemmän kuin tarpeeksi sille illalle). Istuin iltaa, tai oikeastaan aamuyötä, Jedermannsissa, ja herraseurassa kuten tapoihini kuuluu. Seuralaiseni Joan eräs tuttu tuli pöytäämme istumaan tuoden mukanaan kaksi Jekkupelleä (tiedättehän te: Jägermeister+Baileys), tarkoituksenaan nauttia ne Joan kanssa. Pahoitteli siinä, ettei tuonut minulle, mutta oli ajatellut, että tämä uusi snapsi, johon oli hiljattain tutustunut, on liian raju juoma naisihmiselle. Joa meinasi tukehtua omaan Jekkupelleensä selittäessään, että tämä naisihminen on juurikin se henkilö, joka tämän snapsin on Bochumiin lanseerannut. Ihan varmaksi en enää muista kuka siellä Suomessa sen minulle vuosia sitten opetti, mutta kiitos - snapsi on tullut tutuksi ja levinneisyys on laajempi kuin olen kuvitellutkaan. Omakin maineeni siinä sivussa leviää, mistä ei liene haittaa. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja toisinaan tunnettavuus tietyissä piireissä saattaa auttaa.
Mutta ehkä vielä on liian aikaista lausua ääneen unelmaa, joka pikkuhiljaa alkaa muuttua haaveesta suunnitelmaksi. Ensin hoidetaan parit Jekkupellet ja juodaan kaularanka kuntoon.
PS. Miska, tulisit sinäkin välillä kotona käymään...
"No, sen siitä saa kun nakkelee niskojaan..."
(Kiitos Kajtsulle tuosta kommentista, nauraminenkin helpottaa kipuja.)
Tässä eräänä iltana istuskelin muuten baarissa (mikä ei liene kovin yllättävää) ja jutustelin erään naisen kanssa (mikä on yllättävää, koska useimmiten minut löytää herraseurasta) ja hän oli hieman pettynyt kun olinkin suomalainen enkä norjalainen. Syynä tähän oli se, että hän on innokas a-ha -fani ja olisi mielellään tutustunut aitoon, oikeaan norjalaiseen eli a-ha:n maanmieheen. Mutta koska parempaakaan ei ollut tarjolla, niin kelpuutti sitten kuitenkin pohjoismaalaisen juttuseurakseen, varsinkin kun myönsin itsekin pitäväni kyseisen bändin musiikista. Hän valitteli myös, että on joutunut käymään bändin keikoilla äitinsä kanssa ja innostui kovin, kun löysi vihdoinkin a-han musiikista pitävän, oman ikäisensä tuttavan... Myönnettäköön, että hän oli nauttinut ehkä muutaman napanterin liikaa, eikä ollut enää aivan skarpissa kunnossa, mutta ei minulla silti mitään sitä vastaan ole, että 24-vuotias neitokainen pitää minua ikätoverinaan.
Napantereista tulikin mieleeni eräs toinen ilta jolloin istuskelin baarissa (ei edelleenkään kovin yllättävää) ja tällä kertaa lähes selvinpäin (todella yllättävää, mutta "opiaattitipat" ja yksi lasi punaviiniä olivat enemmän kuin tarpeeksi sille illalle). Istuin iltaa, tai oikeastaan aamuyötä, Jedermannsissa, ja herraseurassa kuten tapoihini kuuluu. Seuralaiseni Joan eräs tuttu tuli pöytäämme istumaan tuoden mukanaan kaksi Jekkupelleä (tiedättehän te: Jägermeister+Baileys), tarkoituksenaan nauttia ne Joan kanssa. Pahoitteli siinä, ettei tuonut minulle, mutta oli ajatellut, että tämä uusi snapsi, johon oli hiljattain tutustunut, on liian raju juoma naisihmiselle. Joa meinasi tukehtua omaan Jekkupelleensä selittäessään, että tämä naisihminen on juurikin se henkilö, joka tämän snapsin on Bochumiin lanseerannut. Ihan varmaksi en enää muista kuka siellä Suomessa sen minulle vuosia sitten opetti, mutta kiitos - snapsi on tullut tutuksi ja levinneisyys on laajempi kuin olen kuvitellutkaan. Omakin maineeni siinä sivussa leviää, mistä ei liene haittaa. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja toisinaan tunnettavuus tietyissä piireissä saattaa auttaa.
Mutta ehkä vielä on liian aikaista lausua ääneen unelmaa, joka pikkuhiljaa alkaa muuttua haaveesta suunnitelmaksi. Ensin hoidetaan parit Jekkupellet ja juodaan kaularanka kuntoon.
PS. Miska, tulisit sinäkin välillä kotona käymään...
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Pääsiäisen kärsimysnäytelmä??
Kuka sitä nyt juhannuksena kokkoa kaipaa. Kun se on sitäpaitsi jo poltettu. Pääsiäisenä. Saksassa. Eli mitä? Oli miten oli tai ei ollut, tämän saksalaisen pääsiäiskokon myötä toivotan kaikille hauskaa pääsiäistä. Sattuneesta syystä ja toisesta en ole ehtinyt paljon kirjoitella ja seuraavat päivätkin menevät toipuessa ja rästitöitä tehdessä.
En nyt viitsi mitään nimiä mainita enkä ketään sormella osoitella, mutta enempi tai vähempi syyllinen on eräs lahtelainen blondi. Hän tuli, näki ja koitti...
HILFE!!!
UND FROHE OSTERN!!
torstai 26. maaliskuuta 2009
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
Lapsellista
Niinpä niin, kyllähän minulle on useinkin sanottu, että olen lapsellinen - ja jotkut ovat joskus kyselleet, koska aion vihdoinkin aikuistua... Sitä odotellessa pari faktaa.
1) Kyllä, minä keräilen nallekarhuja, siis pehmoleluja. Niitä on makuuhuone täynnä: hyllyillä, ikkunalaudalla, sängyllä... Niitä on vierashuoneen kaapin päällä, työpöydälläni ja kirjahyllyssä. Myös äskeisellä Englannin reissullani kokoelmani karttui, kun minua kaupassa anovasti katsonut nalle tarttui mukaani. Kun esittelin sitä innoissani veljeni vaimokkeen kohta 15-vuotiaalle tyttärelle, hän totesi: "You're just a big child, aren't you." Nalle löytyi muuten Haworthin kylästä, jonka kirjoitti maailmankartalle Brontën sisarukset, ja niinpä nalle (selvästikin poika) on nyt nimeltään Branwell eli kirjailijasiskosten veljen kaima.
2) Flunssa, tuo aina silloin tällöin itse kutakin kiusaava vaiva aiheuttaa toisinaan jälkitauteja. Aikuisilla kai melko usein joko keuhkoputken- tai poskiontelotulehduksen. Minä en semmoisista mitään tiedä, koska minulla on tapana sairastaa korvatulehdus, tuo yksi pienten lasten yleisimmistä sairauksista. Tiesittekö muuten, että yli 90% prosenttia kaikista korvatulehduksista ilmenee alle viisivuotiailla?
Niinpä otankin nyt Branwellin kainalooni ja painun pehkuihin potemaan korvatulehdustani. Hyvää yötä!
1) Kyllä, minä keräilen nallekarhuja, siis pehmoleluja. Niitä on makuuhuone täynnä: hyllyillä, ikkunalaudalla, sängyllä... Niitä on vierashuoneen kaapin päällä, työpöydälläni ja kirjahyllyssä. Myös äskeisellä Englannin reissullani kokoelmani karttui, kun minua kaupassa anovasti katsonut nalle tarttui mukaani. Kun esittelin sitä innoissani veljeni vaimokkeen kohta 15-vuotiaalle tyttärelle, hän totesi: "You're just a big child, aren't you." Nalle löytyi muuten Haworthin kylästä, jonka kirjoitti maailmankartalle Brontën sisarukset, ja niinpä nalle (selvästikin poika) on nyt nimeltään Branwell eli kirjailijasiskosten veljen kaima.
2) Flunssa, tuo aina silloin tällöin itse kutakin kiusaava vaiva aiheuttaa toisinaan jälkitauteja. Aikuisilla kai melko usein joko keuhkoputken- tai poskiontelotulehduksen. Minä en semmoisista mitään tiedä, koska minulla on tapana sairastaa korvatulehdus, tuo yksi pienten lasten yleisimmistä sairauksista. Tiesittekö muuten, että yli 90% prosenttia kaikista korvatulehduksista ilmenee alle viisivuotiailla?
Niinpä otankin nyt Branwellin kainalooni ja painun pehkuihin potemaan korvatulehdustani. Hyvää yötä!
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Dopingia
Tapahtuipa tässä eräänä iltana viime viikolla. Kuten aina, tarkoitus oli ottaa vain pari lasillista viiniä Biercafessa, mutta kuten aina, eihän se siihen jäänyt. Siinä vaiheessa kun olisi ollut enemmän kuin viisasta lähteä kotiin, minut vietiinkin vielä toiseen baariin, jonka nimeä ja tarkkaa sijaintia en enää seuraavana päivänä muistanut - jossain tuossa nurkan takanahan se oli, mutta minkä nurkan, jäi vähän epäselväksi.
Jotain on kuitenkin jäänyt mieleen. Kun menimme sisään, minut tietenkin esiteltiin baarimikolle. Ojensin käteni, nuori mies sanoi nimekseen Martin ja minä sanoin nimeni, lausuen niin selvästi kuin mahdollista: V-I-R-P-I, varmana siitä, että seuraava kysymys on, kuten aina: "Anteeksi, mitä, mikä, Virbe...???" Mutta hämmästykseni olikin suuri, kun Martin huusi innoissaan ja nimeni täysin oikein ääntäen: "Virpi, Virpi.... Virpi Kuitunen!"
Martin on innokas hiihtourheilufani ja taisinpa siinä saada ilmaisen snapsunkin, tai pari, ihan vain siksi, että hän vihdoinkin sai tutustua oikeaan, aitoon suomalaiseen. "Voitelu" pelasi Martinin ja Peterin toimiessa "huoltajina" ja minä, Joa ja Christof jaksoimme "dopingin" voimalla aamuun asti. Melko rankkaahan tällainen "urheilu" on, mutta tällä kertaa kuntohuippu osui kohdalleen. Vielä kun tietäisi kuka tämän "treenileirin" maksoi. Minä se en ollut, joten kiitos sponsoreille.
En tiedä mitä Suomi-kuvalle tämän illan myötä tapahtui, liekö kirkastunut vai himmentynyt, mutta parhaani tein - katsotaan mihin se riittää.
PS: Sille, joka hommaa Martinille ja Peterille omistetun nimmarin Virpi Kuituselta, tarjoan seuraavalla kerralla pari doping-lasillista tuossa mainitsemassani baarissa - sehän sijaitsee aivan nurkan takana. Eli mitä Nelly, lähetkö baariin?
Jotain on kuitenkin jäänyt mieleen. Kun menimme sisään, minut tietenkin esiteltiin baarimikolle. Ojensin käteni, nuori mies sanoi nimekseen Martin ja minä sanoin nimeni, lausuen niin selvästi kuin mahdollista: V-I-R-P-I, varmana siitä, että seuraava kysymys on, kuten aina: "Anteeksi, mitä, mikä, Virbe...???" Mutta hämmästykseni olikin suuri, kun Martin huusi innoissaan ja nimeni täysin oikein ääntäen: "Virpi, Virpi.... Virpi Kuitunen!"
Martin on innokas hiihtourheilufani ja taisinpa siinä saada ilmaisen snapsunkin, tai pari, ihan vain siksi, että hän vihdoinkin sai tutustua oikeaan, aitoon suomalaiseen. "Voitelu" pelasi Martinin ja Peterin toimiessa "huoltajina" ja minä, Joa ja Christof jaksoimme "dopingin" voimalla aamuun asti. Melko rankkaahan tällainen "urheilu" on, mutta tällä kertaa kuntohuippu osui kohdalleen. Vielä kun tietäisi kuka tämän "treenileirin" maksoi. Minä se en ollut, joten kiitos sponsoreille.
En tiedä mitä Suomi-kuvalle tämän illan myötä tapahtui, liekö kirkastunut vai himmentynyt, mutta parhaani tein - katsotaan mihin se riittää.
PS: Sille, joka hommaa Martinille ja Peterille omistetun nimmarin Virpi Kuituselta, tarjoan seuraavalla kerralla pari doping-lasillista tuossa mainitsemassani baarissa - sehän sijaitsee aivan nurkan takana. Eli mitä Nelly, lähetkö baariin?
sunnuntai 22. helmikuuta 2009
Paluu tarjoilijaksi
Tarina alkoholin vaaroista eli mitä tulikaan luvattua
Aivan tavallinen lauantai-ilta Mandrassa: Olemme Joan kanssa kumonneet muutaman tuopillisen ja jutustelemme baarimikko-Kennyn kanssa. Aamuyön tunteina puhe kääntyy seuraavan lauantain karnevaalitapahtumaan, johon pojat ovat menossa töihin. Kenny voivottelee, ettei ole löytänyt tarpeeksi tarjoilijoita. Ja siinä samassa Joa saa loistavan idean: Viivihän osaa tarjoilla!!! Joa kysyy ensin, ja sitten Kenny: "Lähdetkö tarjoilemaan?" Ja koskapa siinä siideripäissäni kuvittelen olevani erinomaisen hyvä ja ammattitaitoinen tarjoilija, lupaudun. Todella loistava idea. Loistava ajatus pojilta kysyä minua mukaan ja vielä loistavampi ajatus minulta suostua.
Sunnuntai-iltapäivä: Heräilen tuskaisena.. Olen nähnyt kauheita painajaisia, että olen Mandrassa tarjoilemassa ja kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Mietin mitä kaikkea alkoholi saakaan ihmisen tekemään. Lupautua nyt tarjoilemaan 12 vuoden tauon jälkeen. Saksankielellä. Ja pitäisi vielä osata päässälaskuakin, kun eihän siellä mitään kassa- tai laskukoneita ole.
Maanantai: Olen taas ollut unissani Mandrassa töissä ja kaikki on mennyt vielä pahemmin pieleen kuin edellisyön unessani. Tapaan Joan ja ujosti kyselen, etteivät pojat kai ihan tosissaan olleet, että menisin heille töihin. Joa sanoo, että päätös on Kennyn ja jos en ole Kennystä mitään kuullut, niin ehkä minua ei tarvitakaan. Huokaisen helpotuksesta ja naureskelen mitä kaikkea sitä siideripäissään tuleekaan luvattua. Mutta onneksi sitä lupausta ei tarvitse lunastaa. Eihän?
Tiistai-ilta: Olen vaipunut puoliuneen televisiota katsoessani. Kännykkä soi. Outo numero, kuka lienee, no vastaan kuitenkin. "Hei, Kenny Mandrasta täällä! Mites se ensi lauantai, lähdetkö tarjoilemaan.... Kyllä sä pärjäät... Sä oot just sellanen tyyppi mitä me sinne tarvitaan... Mustat vaatteet päälle... Nähdään lauantaina klo 17 Mandrassa ja ajellaan siitä yhdessä karnevaalipaikalle." Olen siis suostunut. Tällä kertaa selvinpäin. Tosin unenpöpperöisenä. Soitan paniikissa Joalle. Joa nauraa, että itseäni saan syyttää kun menen lupaamaan. Lähden drinkille Cotton Clubille, jossa Joa on töissä. Myöhemmin jatkamme yhdessä Jedermannsiin, jossa tapaamme Kennyn. Pojat valavat parhaansa mukaan uskoa minuun, mutta minä vain imen vodka-tuoremehuani ja panikoin.
Lauantai klo 17:15: Lähdemme Joan kanssa Mandraan. Kaikki karnevaalitapahtuman tarjoilijat ovat kokoontuneet sinne. Juomme kuohuviinit ja toivotamme itsellemme ja toisillemme menestyksekästä iltaa. Minä en ikinä tule selviytymään tästä illasta... Klo 18:30 ensimmäinen asiakas istuu minulle osoitetussa 40 hengen pöydässä. Otan tilauksen, toimitan juoman, ja iloitsen onnistumisestani. Seuraavan kerran ehdin katsoa kelloa puoli yhdeksän aikaan. Enkä ole vielä kertaakaan mokannut. Pari seuraavaa tuntia on melko hiljaista karnevaaliohjelman takia, mutta yhdentoista aikaan juokseminen alkaa taas. Sämpylöiden, snapsien ja colan voimalla jaksamme koko porukka. Muut tarjoilijat ovat nuoria, taitavia, todellisia ammattilaisia ja vähän nolona katselen heidän raatamistaan, minun rauhallinen "senioripöytäni" kun antaa minulle mahdollisuuden vähän pitempiin pausseihin. Siltikin olen ylpeä itsestäni. En ole kaatanut mitään, en ole rikkonut mitään, en ole sotkenut yhtään tilausta, tarjotin pysyy kädessäni, melusta huolimatta onnistun kommunikoimaan saksaksi - eikä edes jalkani ole kipeät... vielä. Yhden aikaan pöytäni alkaa tyhjetä ja toimettomana seisoskellessani huomaan, että jalkojani särkee s***nasti. Vielä pari tuntia pitää jaksaa; siivoan pöytiä, sillä viimeinenkin asiakkaani on kaikonnut.
Sunnuntaiaamu klo 05: Istumme koko porukka laskemassa tienestejämme, juomassa kuohuviiniä ja valittamassa jalkojamme ja selkiämme. Minun selkäni on kunnossa, mutta tarjotinkämmeneni kramppaa. Väsynyt hysteriamme yltyy entisestään kun bongaamme juhlasalissa juoksentelevan rotan (tässä vaiheessa päätän nostaa väsyneet jalkani viereiselle tuolille). Saan kehuja Joalta ja Kennyltä, ja karnevaalien "pomolta", joka on syystä tai toisesta kiinnittänyt erityisesti minuun huomiota. Juuri kun ajattelen, etten enempää voi toivoa, käteeni isketään melko mojova palkkio (ei kukaan ollut etukäteen sanonut, että tästä huvista vielä maksetaankin). Vielä viimeinen lasi kuohuviiniä ja vihdoinkin kuuden aikaan saan kyydin kotiin. Väsyneenä, mutta onnellisena, ja edelleenkin ylpeänä itsestäni, kaadun vaakatasoon kellon näyttäessä 06:52 ja jatkan työskentelyä unissani - mutta tällä kertaa mikään ei mene pieleen.
Aivan tavallinen lauantai-ilta Mandrassa: Olemme Joan kanssa kumonneet muutaman tuopillisen ja jutustelemme baarimikko-Kennyn kanssa. Aamuyön tunteina puhe kääntyy seuraavan lauantain karnevaalitapahtumaan, johon pojat ovat menossa töihin. Kenny voivottelee, ettei ole löytänyt tarpeeksi tarjoilijoita. Ja siinä samassa Joa saa loistavan idean: Viivihän osaa tarjoilla!!! Joa kysyy ensin, ja sitten Kenny: "Lähdetkö tarjoilemaan?" Ja koskapa siinä siideripäissäni kuvittelen olevani erinomaisen hyvä ja ammattitaitoinen tarjoilija, lupaudun. Todella loistava idea. Loistava ajatus pojilta kysyä minua mukaan ja vielä loistavampi ajatus minulta suostua.
Sunnuntai-iltapäivä: Heräilen tuskaisena.. Olen nähnyt kauheita painajaisia, että olen Mandrassa tarjoilemassa ja kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Mietin mitä kaikkea alkoholi saakaan ihmisen tekemään. Lupautua nyt tarjoilemaan 12 vuoden tauon jälkeen. Saksankielellä. Ja pitäisi vielä osata päässälaskuakin, kun eihän siellä mitään kassa- tai laskukoneita ole.
Maanantai: Olen taas ollut unissani Mandrassa töissä ja kaikki on mennyt vielä pahemmin pieleen kuin edellisyön unessani. Tapaan Joan ja ujosti kyselen, etteivät pojat kai ihan tosissaan olleet, että menisin heille töihin. Joa sanoo, että päätös on Kennyn ja jos en ole Kennystä mitään kuullut, niin ehkä minua ei tarvitakaan. Huokaisen helpotuksesta ja naureskelen mitä kaikkea sitä siideripäissään tuleekaan luvattua. Mutta onneksi sitä lupausta ei tarvitse lunastaa. Eihän?
Tiistai-ilta: Olen vaipunut puoliuneen televisiota katsoessani. Kännykkä soi. Outo numero, kuka lienee, no vastaan kuitenkin. "Hei, Kenny Mandrasta täällä! Mites se ensi lauantai, lähdetkö tarjoilemaan.... Kyllä sä pärjäät... Sä oot just sellanen tyyppi mitä me sinne tarvitaan... Mustat vaatteet päälle... Nähdään lauantaina klo 17 Mandrassa ja ajellaan siitä yhdessä karnevaalipaikalle." Olen siis suostunut. Tällä kertaa selvinpäin. Tosin unenpöpperöisenä. Soitan paniikissa Joalle. Joa nauraa, että itseäni saan syyttää kun menen lupaamaan. Lähden drinkille Cotton Clubille, jossa Joa on töissä. Myöhemmin jatkamme yhdessä Jedermannsiin, jossa tapaamme Kennyn. Pojat valavat parhaansa mukaan uskoa minuun, mutta minä vain imen vodka-tuoremehuani ja panikoin.
Lauantai klo 17:15: Lähdemme Joan kanssa Mandraan. Kaikki karnevaalitapahtuman tarjoilijat ovat kokoontuneet sinne. Juomme kuohuviinit ja toivotamme itsellemme ja toisillemme menestyksekästä iltaa. Minä en ikinä tule selviytymään tästä illasta... Klo 18:30 ensimmäinen asiakas istuu minulle osoitetussa 40 hengen pöydässä. Otan tilauksen, toimitan juoman, ja iloitsen onnistumisestani. Seuraavan kerran ehdin katsoa kelloa puoli yhdeksän aikaan. Enkä ole vielä kertaakaan mokannut. Pari seuraavaa tuntia on melko hiljaista karnevaaliohjelman takia, mutta yhdentoista aikaan juokseminen alkaa taas. Sämpylöiden, snapsien ja colan voimalla jaksamme koko porukka. Muut tarjoilijat ovat nuoria, taitavia, todellisia ammattilaisia ja vähän nolona katselen heidän raatamistaan, minun rauhallinen "senioripöytäni" kun antaa minulle mahdollisuuden vähän pitempiin pausseihin. Siltikin olen ylpeä itsestäni. En ole kaatanut mitään, en ole rikkonut mitään, en ole sotkenut yhtään tilausta, tarjotin pysyy kädessäni, melusta huolimatta onnistun kommunikoimaan saksaksi - eikä edes jalkani ole kipeät... vielä. Yhden aikaan pöytäni alkaa tyhjetä ja toimettomana seisoskellessani huomaan, että jalkojani särkee s***nasti. Vielä pari tuntia pitää jaksaa; siivoan pöytiä, sillä viimeinenkin asiakkaani on kaikonnut.
Sunnuntaiaamu klo 05: Istumme koko porukka laskemassa tienestejämme, juomassa kuohuviiniä ja valittamassa jalkojamme ja selkiämme. Minun selkäni on kunnossa, mutta tarjotinkämmeneni kramppaa. Väsynyt hysteriamme yltyy entisestään kun bongaamme juhlasalissa juoksentelevan rotan (tässä vaiheessa päätän nostaa väsyneet jalkani viereiselle tuolille). Saan kehuja Joalta ja Kennyltä, ja karnevaalien "pomolta", joka on syystä tai toisesta kiinnittänyt erityisesti minuun huomiota. Juuri kun ajattelen, etten enempää voi toivoa, käteeni isketään melko mojova palkkio (ei kukaan ollut etukäteen sanonut, että tästä huvista vielä maksetaankin). Vielä viimeinen lasi kuohuviiniä ja vihdoinkin kuuden aikaan saan kyydin kotiin. Väsyneenä, mutta onnellisena, ja edelleenkin ylpeänä itsestäni, kaadun vaakatasoon kellon näyttäessä 06:52 ja jatkan työskentelyä unissani - mutta tällä kertaa mikään ei mene pieleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)