Terveydenhuollon (hammas)rattaissa

Aivastusministeriöstä (Gesundheitsministerium - suomennos M.Sallinen) päivää!


Eli saksalaisesta terveydenhuollosta olisi nyt pari painavahkoa sanaa sanottavana kun tuli poikettua tänään hammaslääkärissä. Henkilön hammas lohkesi ja vaikkei se kipunoinutkaan, niin pakkohan sitä on lääkäriin mennä (vaikkei taho). Turha sinne on kuitenkaan soitella, sanovat vaan, että tulkaa kello 8 (ei muuten tulla) tai klo 15 (no silloin ehkä ollaan jo hereillä) ja varatkaa reilusti aikaa odottamiseen. Ihan vallan kun nyt sitten klo 15:01 henkilö siellä ilmoittautuu ja vielä pahoittelevat, että tässä saattaa nyt kestää, niin onhan se lähes sietämätöntä, että klo 16:03 henkilö on pihalla korjattu hammas suussaan. Olisi ollut ehkä jo aikaisemminkin, ellei olisi jäänyt vielä kuulumisia ja baarivinkkejä vaihtamaan lääkärin ja hoitajan kanssa.


Elokuussa tuli myös poikettua paikallisen sairaalan tiloissa...

Fakta 1: Henkilön jalka on leikattu muutama vuosi sitten.
Fakta 2: Henkilön leikattu jalka kipuilee aina silloin tällöin. Ja on oudon tuntuinen.
Fakta 3: Henkilö ottaa vastaan työn, jossa seisotaan/kävellään n. 9 tuntia työvuoron aikana.
Fakta 4: Henkilöllä on edellämainittuja työvuoroja toisinaan useampana peräkkäisenä iltana.

Niinpä sitten erään lähes, ties monennenko peräkkäisen, kymmentuntisen työvuoron aikana jalkaa on alkanut kovasti särkeä. Viiden minuutin matka kotiin kestää jalanlepuutustaukoineen reilun vartin. Kotona huomataan, että jalka on kovasti punainen ja turvonnut. Mutta kaitpa se siitä yön aikana. Paitsi että ei. Seuraavana aamuna jalka on vielä punaisempi ja vielä turvonneempi. Onneksi on vapaapäivä. Sohvalle vaakatasoon jääpussin kera. Kyä se siitä. Paitsi että ei.

Seuraavana iltana olisi tiedossa taas kymmenen tuntia työtä, saattaa olla yksitoistakin kun on lauantai. Voisihan sitä muuten, mutta mikään kenkä ei mene jalkaan. Ei sitä nyt paljasvarpain kai kehtaa kaljaa kantaa... Ensin soitto työkaverille ja sitten terveydenhuollon pyöritykseen. Eihän tässä muuten niin hätä, mutta kun on taipumusta kehittää sitä ruusua ja sen kanssa ei kuulemma pidä odotella ja onhan tämä nyt muutenkin vähän hankalaa kun ei pysty astumaan ja kai se on syytä tarkistuttaa.

Minnekäs sitä näin lauantaina sitten voisipi potilas mennä... Omalääkärin vastaanotto on kiinni, mutta ai niin, niiden puhelinvastaajaviestissähän kerrotaan viikonlopun vaihtoehdot. Pirautetaanpa sinne. Jaaha, että joku uusi hätäapulääkäripuhelinnumero, valitaanpa sitten 116 117 ja jo vain sieltä miellyttävä miesääni vastaa heti kun on näppäilty ohjeiden mukaan potilaan postinumero. Sanoo, että kotiinkin voivat tulla käymään, mutta kun kuvaillaan jalan olemusta, suosittelee miellyttävä miesääni pikimiten ottamaan kyydin lähimpänä päivystävään St. Josef-Hospitaliin, että siellä pääsee lääkärin pakeille.

Mieleen hiipii ne lukemattomat tunnit, joita Suomessa on aikoinaan viettänyt ensiavussa tai päivystyksessä tai mikäsenytonminnemennään kun pikaisesti lääkäriä tarvitaan. Miäs lähtee kuskaamaan, parkkeeraa lähelle sairaalan pääsisäänkäyntiä ja sitten klenkataan infoon. Inforouva nerokkaasti neuvoo jalkapuolelle, että portaat ylös ja apteekin ohi ja siinä heti oikealla on vastaanotto. Potilas kapinoi ja valitsee portaiden sijaan hissin. Hah!

Ilmoittautuminen sujuu sutjakkaasti. Ojennetaan sairausvakuutuskortti, sitten henkilöllisyystodistus, joka nyt tällä kertaa on suomalainen ajokortti. Vastaanoton rouva pyörittelee sitä (ja silmiään) aikansa ja kysyy: "Onko Teillä kuitenkin bochumilainen osoite?" Kyä löytyy, sitten pannaan vähän osoite- ja syntymäaikatietoja paperille. Ja pari allekirjoitusta. Sivusilmällä on tullut vilkaistua, että odotushuone näyttää onneksi melko tyhjältä. Sitten selviää, että odotushuone ei ainoastaan näytä tyhjältä, vaan on sitä myös. Potilas ohjataan samantien tutkimushuoneeseen ja noin puolentoista minuutin odottelun jälkeen lääkäri astuu sisään. Komea on, mutta vähän (jossei nyt elämäänsä, niin) työhönsä kyllästyneen oloinen.

Lääkäritohtorille vilautetaan jalkaa ja kerrotaan mikä mieltä painaa. Vastataan täydentäviin kysymyksiin lääkäritohtorin siirryttyä tietokoneen ääreen:

Kumpi jalka se nyt olikaan? Vasen.
Milloinka pitäisi töihin mennä? Tänään, mutta en mene.
Entä seuraava työvuoro? Ei tiedä kun ensi viikon työvuorolista tulee vasta huomenna.
Kirjoitetaanko sairaslomaa? Ei tartte, riittää kun ilmoitan, että olen muutaman päivän poissaoleva.

Lääkäritohtorin diagnoosi: Jalassa ilmeisesti rasituksesta aiheutunut tulehdus, ei vielä ruusu, pitää tarkkailla. Seuraavan viiden päivän ajan lepoa, kylmää käärettä ja tulehduskipulääkettä. Jos ei maanantaina näytä paranemisen merkkejä, pitää mennä uudestaan lääkäriin.

Mukaan vielä jonkinlainen diagnoosilapuke:

Jalkakipua (helvetinmoista särkyäkö tällä tarkoitetaan?) lievää punoitusta (ai se paloautonpunainen?), ei ylikuumentunut (ai kui, kun kaiken päivää on pitänyt siinä jääpussia?) eikä turvonnut (ai ihan muuten vaan potilas yritti läpsytellä niissä kauhtuneissa varvastossuissa, että ei suinkaan sen vasiten kun mikään muu kenkä ei mahtunut jalkaan?) - dänks!

Apoteekista vielä särkylääkkeet matkaan ja näin sitä on pyöritty terveydenhuollon rattaissa ehkä kymmenen minuuttia ja saatu lähes sinnepäin oikeaan osuneet diagnostiset huomiot. Samasevvälliä. Nyt saa luvan kanssa maata seuraavat päivät. Suloinen toimettomuus! Paitsi ettei ole. Kolmantena päivänä alkaa ahistaa ja on pakko ruveta pyykkäämään. Miäs on vähän vihainen kun se töistä kotiuduttuaan näkee puhtaat pyykit. Että ei olisi saanut klenkata sohvan ja pyykkihuoneen väliä. No ollaan nyt sitten miähelle tämän kerran miäliksi ja maataan sohvalla vielä tämä ilta ja seuraava päivä.