Aivan tavallinen lauantai-ilta Mandrassa: Olemme Joan kanssa kumonneet muutaman tuopillisen ja jutustelemme baarimikko-Kennyn kanssa. Aamuyön tunteina puhe kääntyy seuraavan lauantain karnevaalitapahtumaan, johon pojat ovat menossa töihin. Kenny voivottelee, ettei ole löytänyt tarpeeksi tarjoilijoita. Ja siinä samassa Joa saa loistavan idean: Viivihän osaa tarjoilla!!! Joa kysyy ensin, ja sitten Kenny: "Lähdetkö tarjoilemaan?" Ja koskapa siinä siideripäissäni kuvittelen olevani erinomaisen hyvä ja ammattitaitoinen tarjoilija, lupaudun. Todella loistava idea. Loistava ajatus pojilta kysyä minua mukaan ja vielä loistavampi ajatus minulta suostua.
Sunnuntai-iltapäivä: Heräilen tuskaisena.. Olen nähnyt kauheita painajaisia, että olen Mandrassa tarjoilemassa ja kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Mietin mitä kaikkea alkoholi saakaan ihmisen tekemään. Lupautua nyt tarjoilemaan 12 vuoden tauon jälkeen. Saksankielellä. Ja pitäisi vielä osata päässälaskuakin, kun eihän siellä mitään kassa- tai laskukoneita ole.
Maanantai: Olen taas ollut unissani Mandrassa töissä ja kaikki on mennyt vielä pahemmin pieleen kuin edellisyön unessani. Tapaan Joan ja ujosti kyselen, etteivät pojat kai ihan tosissaan olleet, että menisin heille töihin. Joa sanoo, että päätös on Kennyn ja jos en ole Kennystä mitään kuullut, niin ehkä minua ei tarvitakaan. Huokaisen helpotuksesta ja naureskelen mitä kaikkea sitä siideripäissään tuleekaan luvattua. Mutta onneksi sitä lupausta ei tarvitse lunastaa. Eihän?
Tiistai-ilta: Olen vaipunut puoliuneen televisiota katsoessani. Kännykkä soi. Outo numero, kuka lienee, no vastaan kuitenkin. "Hei, Kenny Mandrasta täällä! Mites se ensi lauantai, lähdetkö tarjoilemaan.... Kyllä sä pärjäät... Sä oot just sellanen tyyppi mitä me sinne tarvitaan... Mustat vaatteet päälle... Nähdään lauantaina klo 17 Mandrassa ja ajellaan siitä yhdessä karnevaalipaikalle." Olen siis suostunut. Tällä kertaa selvinpäin. Tosin unenpöpperöisenä. Soitan paniikissa Joalle. Joa nauraa, että itseäni saan syyttää kun menen lupaamaan. Lähden drinkille Cotton Clubille, jossa Joa on töissä. Myöhemmin jatkamme yhdessä Jedermannsiin, jossa tapaamme Kennyn. Pojat valavat parhaansa mukaan uskoa minuun, mutta minä vain imen vodka-tuoremehuani ja panikoin.
Lauantai klo 17:15: Lähdemme Joan kanssa Mandraan. Kaikki karnevaalitapahtuman tarjoilijat ovat kokoontuneet sinne. Juomme kuohuviinit ja toivotamme itsellemme ja toisillemme menestyksekästä iltaa. Minä en ikinä tule selviytymään tästä illasta... Klo 18:30 ensimmäinen asiakas istuu minulle osoitetussa 40 hengen pöydässä. Otan tilauksen, toimitan juoman, ja iloitsen onnistumisestani. Seuraavan kerran ehdin katsoa kelloa puoli yhdeksän aikaan. Enkä ole vielä kertaakaan mokannut. Pari seuraavaa tuntia on melko hiljaista karnevaaliohjelman takia, mutta yhdentoista aikaan juokseminen alkaa taas. Sämpylöiden, snapsien ja colan voimalla jaksamme koko porukka. Muut tarjoilijat ovat nuoria, taitavia, todellisia ammattilaisia ja vähän nolona katselen heidän raatamistaan, minun rauhallinen "senioripöytäni" kun antaa minulle mahdollisuuden vähän pitempiin pausseihin. Siltikin olen ylpeä itsestäni. En ole kaatanut mitään, en ole rikkonut mitään, en ole sotkenut yhtään tilausta, tarjotin pysyy kädessäni, melusta huolimatta onnistun kommunikoimaan saksaksi - eikä edes jalkani ole kipeät... vielä. Yhden aikaan pöytäni alkaa tyhjetä ja toimettomana seisoskellessani huomaan, että jalkojani särkee s***nasti. Vielä pari tuntia pitää jaksaa; siivoan pöytiä, sillä viimeinenkin asiakkaani on kaikonnut.
Sunnuntaiaamu klo 05: Istumme koko porukka laskemassa tienestejämme, juomassa kuohuviiniä ja valittamassa jalkojamme ja selkiämme. Minun selkäni on kunnossa, mutta tarjotinkämmeneni kramppaa. Väsynyt hysteriamme yltyy entisestään kun bongaamme juhlasalissa juoksentelevan rotan (tässä vaiheessa päätän nostaa väsyneet jalkani viereiselle tuolille). Saan kehuja Joalta ja Kennyltä, ja karnevaalien "pomolta", joka on syystä tai toisesta kiinnittänyt erityisesti minuun huomiota. Juuri kun ajattelen, etten enempää voi toivoa, käteeni isketään melko mojova palkkio (ei kukaan ollut etukäteen sanonut, että tästä huvista vielä maksetaankin). Vielä viimeinen lasi kuohuviiniä ja vihdoinkin kuuden aikaan saan kyydin kotiin. Väsyneenä, mutta onnellisena, ja edelleenkin ylpeänä itsestäni, kaadun vaakatasoon kellon näyttäessä 06:52 ja jatkan työskentelyä unissani - mutta tällä kertaa mikään ei mene pieleen.
