Hello! I'm Branwell the Bear

Lapsellista

Niinpä niin, kyllähän minulle on useinkin sanottu, että olen lapsellinen - ja jotkut ovat joskus kyselleet, koska aion vihdoinkin aikuistua... Sitä odotellessa pari faktaa.

1) Kyllä, minä keräilen nallekarhuja, siis pehmoleluja. Niitä on makuuhuone täynnä: hyllyillä, ikkunalaudalla, sängyllä... Niitä on vierashuoneen kaapin päällä, työpöydälläni ja kirjahyllyssä. Myös äskeisellä Englannin reissullani kokoelmani karttui, kun minua kaupassa anovasti katsonut nalle tarttui mukaani. Kun esittelin sitä innoissani veljeni vaimokkeen kohta 15-vuotiaalle tyttärelle, hän totesi: "You're just a big child, aren't you." Nalle löytyi muuten Haworthin kylästä, jonka kirjoitti maailmankartalle Brontën sisarukset, ja niinpä nalle (selvästikin poika) on nyt nimeltään Branwell eli kirjailijasiskosten veljen kaima.

2) Flunssa, tuo aina silloin tällöin itse kutakin kiusaava vaiva aiheuttaa toisinaan jälkitauteja. Aikuisilla kai melko usein joko keuhkoputken- tai poskiontelotulehduksen. Minä en semmoisista mitään tiedä, koska minulla on tapana sairastaa korvatulehdus, tuo yksi pienten lasten yleisimmistä sairauksista. Tiesittekö muuten, että yli 90% prosenttia kaikista korvatulehduksista ilmenee alle viisivuotiailla?

Niinpä otankin nyt Branwellin kainalooni ja painun pehkuihin potemaan korvatulehdustani. Hyvää yötä!

Dopingia

Tapahtuipa tässä eräänä iltana viime viikolla. Kuten aina, tarkoitus oli ottaa vain pari lasillista viiniä Biercafessa, mutta kuten aina, eihän se siihen jäänyt. Siinä vaiheessa kun olisi ollut enemmän kuin viisasta lähteä kotiin, minut vietiinkin vielä toiseen baariin, jonka nimeä ja tarkkaa sijaintia en enää seuraavana päivänä muistanut - jossain tuossa nurkan takanahan se oli, mutta minkä nurkan, jäi vähän epäselväksi.

Jotain on kuitenkin jäänyt mieleen. Kun menimme sisään, minut tietenkin esiteltiin baarimikolle. Ojensin käteni, nuori mies sanoi nimekseen Martin ja minä sanoin nimeni, lausuen niin selvästi kuin mahdollista: V-I-R-P-I, varmana siitä, että seuraava kysymys on, kuten aina: "Anteeksi, mitä, mikä, Virbe...???" Mutta hämmästykseni olikin suuri, kun Martin huusi innoissaan ja nimeni täysin oikein ääntäen: "Virpi, Virpi.... Virpi Kuitunen!"

Martin on innokas hiihtourheilufani ja taisinpa siinä saada ilmaisen snapsunkin, tai pari, ihan vain siksi, että hän vihdoinkin sai tutustua oikeaan, aitoon suomalaiseen. "Voitelu" pelasi Martinin ja Peterin toimiessa "huoltajina" ja minä, Joa ja Christof jaksoimme "dopingin" voimalla aamuun asti. Melko rankkaahan tällainen "urheilu" on, mutta tällä kertaa kuntohuippu osui kohdalleen. Vielä kun tietäisi kuka tämän "treenileirin" maksoi. Minä se en ollut, joten kiitos sponsoreille.

En tiedä mitä Suomi-kuvalle tämän illan myötä tapahtui, liekö kirkastunut vai himmentynyt, mutta parhaani tein - katsotaan mihin se riittää.


PS: Sille, joka hommaa Martinille ja Peterille omistetun nimmarin Virpi Kuituselta, tarjoan seuraavalla kerralla pari doping-lasillista tuossa mainitsemassani baarissa - sehän sijaitsee aivan nurkan takana. Eli mitä Nelly, lähetkö baariin?