Elämä suksii omia polkujaan ja toisinaan aika ja ajatukset kiitävät laduille, joilla ei ole tilaa blogin pitämiselle. Sitten herää filosooffinen kysymys onko ihminen olemassa, sekä kuka ja mikä ihminen on, ilman blogiaan. Ristiriidat vellovat ja tunteet repeilevät. Maapallo jatkaa pyörimistään, elämä on, eivätkä kliseet tästä maailmasta lopu. Onneksi moderni nykyaika suo ihmiselle mahdollisuuden ikäänkuin katsoa itseään peiliin ja varmistaa oma olemisensa muutoksien maailmassa.
Nykyihmisen sielun peili on älypuhelin, ja erityisesti sen paranneltu kasvojentunnistusohjelma, jonne ihminen voi nyt skannata erilaisia versioita itsestään. Olemassaolonmuotoja, joihin liittyy silmälasit ja koronamaskit.
Puhelimeen tallennettuna on jo norminaamaversio eli ihminen maskitta kera silmälasien. Siltä pohjalta on hyvä jatkaa poistamalla silmälasit. Aloitetaan skannaus ilman silmälaseja ja ilman maskia. Toistan: ilman maskia. Puhelin PYYTÄÄ POISTAMAAN MASKIN!! Miäs kommentoi ohikulkiessaan jotain vappunaamarista. Pyydetään miästä poistumaan paikalta. Puhelimen kanssa saavutetaan jonkinlainen yhteisymmärrys ja päästään siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Puhelin PYYTÄÄ KÄYTTÄMÄÄN SAMAA NAAMAA KUIN AIEMMIN!
Ihmisen usko omaan olemiseensa loppuu. Miäs yrittää kommentoida taustalta jotain, pyydetään sitä suksimaan omia polkujaan ja jättämään ihminen rauhaan. Ihminen, jonka monien kasvojen taakse kätkeytyy epätoivoinen yritys löytää jotain tuttua ja turvallista tässä maailman melskeessä. Jotain omaa. Naamansa.
